Toukokuun alkupuolella lähdimme autokaupoille vanhempani ja minä (molemmat siskoni olivat koulussa).
Ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa uuden auton kauppa jossa olen ollut mukana.
Wihuri Oy Autola Tampereen Sammonkatu 64 (muistaakseni) matala punatiilinen rakennus jossa myöhemmin toimi rottinkikalusteliike on nykyään purettu ja tilalle on rakennettu kerrostaloja.
American jäi pihaan parkkiin eikä myyjä sitä sen paremmin katsonut.
Mieleeni jäi, kun myyjä naksutti jatkuvasti kuulakärkikynää. Taisi autokauppa olla stressaavaa hommaa. Miehet puhuivat paperisodasta, jota ei enää ollut niin paljon kuin aikaisemmin.
Kaupat tehtiin punaisesta neliovisesta Hornetista jossa oli 3-lovinen manuaali (three on a tree) rattikarahka.
Silloin ei käytetty tällaisia ilmaisuja. Auto oli arvoesine ja "perhekalleus" jota piti käsitellä arvonsa mukaisesti, varsinkin kun se ostettiin osamaksulla ja omistaja oli autoliike, kunnes viimeinenkin osamaksuerä on maksettu.
Myöhemmin kuulin, että osamaksukauppa oli autoliikkeille kannattavaa, kun korko juoksi koko pääomalle aina siihen asti kun viimeinenkin osamaksuerä oli maksettu ja auton omistus siirtyi ostajalle.
Myyjä avasi takaluukun jossa oli turvavyöt muovipusseissa ja sanoi, että ne asennetaan ensimmäisessä huollossa. Että sellaista turvallisuusajattelua siihen aikaan. Elettiin Suomen maantieliikenteen vaarallisimpia vuosia ja itse näin useita lähinnä tieltäsuistumisia ja yhden risteysonnettomuuden livenä, jossa oli ainekset vakavampaankin kolariin. Sekunnin sadasosista kiinni.
Myyntisalissa oli ruskea kaksiovinen SST Hornet jota isäni vielä kyseli, mutta myyjä sanoi että se on myyty.
Isäni ei pitänyt punaisesta väristä. Hänen mielestään se on aatteen väri ja kun miesporukassa jotkut siitä vinoilivat hän sanoi että "mä maaluutan sen". Noutaja tuli  isälle jo vuoden päästä ja auto jäi maaluuttamatta.
Äitini piti punaisesta väristä, mutta sanoi sen ääneen vasta vuosia myöhemmin.
Kun uudella autolla oltiin lähestymässä kotia ohjeisti äitini kääntymään aikaisemmasta liittymästä pihaan, kun vastaan käveli tuttu mies "jos me ei saada tätä maksettua" ettei tulisi pahoja puheita. Saatiin se kuitenkin maksettua vuosia myöhemmin isän kuolemasta huolimatta. Muistan kun äiti haki minut koulusta ja sanoi innoissaan "tää on nyt meidän". En ollut itse innoissani asiasta, sivuutin asian vain olankohautuksella. Minulla oli elämässäni tärkeämpiäkin asioita, kuten esimerkiksi polkupyörällä ajelu.